Kun yhteiskunnallinen keskustelu velloo pääasiassa pienten yksityiskohtien (a’la eläkeläisten kalastusluvat ja helatorstain pyhyys) ympärillä ja media tykittelee epämääräistä talouspoliittista jargonia on hyvä välillä muistella perusasioita. Mistä meidän hyvinvointiyhteiskunnan hyvinvointi kumpuaa? Moraalifilosofi Adam Smith on näistä asioista saarnannut jo 1700-luvulla, mutta ne meinaavat hämärtyä yksityiskohtia koskevan hälyn taakse.

Ensiksi on hyvä palautella mieleen aiemman kirjoitukseni sanoma. Perusvaluuttamme ei ole rahaa vaan laatuaikaa. Määrittelen nyt hyvinvoinnin niin, että se on aika, jonka elämässä pystyy käyttämään mielihyvää tuoviin asioihin. Loput on käytettävä työntekoon hyvinvoinnin hankkimiseen. Optimitilanteessa työkin on sellaista, joka tuottaa itselleen nautintoa, mutta oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi että työ on neutraali tapa viettää aikaa. Raha on väline, jolla voi siirtää hyvinvointia

• ihmiseltä toiselle
• ajassa toiseen ajanhetkeen (tulevaisuudesta nykyhetkeen ottamalla velkaa tai kohtuullisen ajanjakson verran tulevaisuuteen rahaa säästämällä).

Kaupankäynti

Hyvinvoinnin perusta markkinataloudessa on kaupankäynti, mikä ei vapaassa yhteiskunnassa suinkaan ole nollasummapeliä, jossa vain toinen osapuoli hyötyy. Toki kaikille tulee silloin tällöin huonoja kauppoja. Itselleni tulee heti mieleen Dieselin farkut, jotka olivat kalleimmat koskaan ostamani housut, mutta käyttöiältään lyhytikäisimmät. Reilusti alle vuodessa repeilivät vähän joka saumasta. Mutta keskimäärin vapaaehtoiset vaihtokaupat ovat kaikille hyödyllisiä.

Kakkukaupoilla

Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa Jarmo on ostamassa juhliinsa kakkua. Toiveiden mukaisen kakun valmistuskustannukset olevat konditorialle 20€. Jarmo arvelee, että vastaavan kakun tekemiseen menisi hänellä aikaa 3 tuntia. Hintoja olisi kiva vertailla oikeassa ”hyvinvointi”-valuutassa, mutta yleensä on helpompaa tehdä vertailu rahamittarilla.

Kun Jarmo tekee oman alansa töitä, hänelle jää verojen jälkeen käteen 10€/tunti. Voidaan siis sanoa, että Jarmon valmistuskustannukset ovat 3*10€ lisättynä raaka-ainekustannuksilla 5€ eli yhteensä 35€.  Näin ollen kunhan Kakun hinta on välillä 20€-35€ niin molemmat hyötyvät kaupasta.

Tällainen hyvinvoinnin lähde on tietenkin verotuksen kohteena, joten hinnoissa pitää huomioida arvonlisävero, mikä Suomessa on 24%. Kun ALV huomioidaan, niin kaupankäynnin kannattavuusväli supistuu: 24.8€-35€. Konditoria hinnoittelee kakun 20% katteella tuotantokustannuksiin nähden, joten hinnaksi muodostuu ALV: ineen 29.8€.

Konditorian omistaja tekee voittoa nyt yritysverolla vähennetyn katteen eli 3.2€ verran ja Jarmon hyöty on 5.2€. Suurin hyötyjä oli kuitenkin valtio 5.8€ ALV:llä ja 0.8€ yritysverolla eli yhteensä 6.6€ ja lisää tulee myöhemmin leipurin (+ muiden työtekijöiden) palkan verotuksesta sekä yrittäjän pääomaveron muodossa.

Eli win-win-win ratkaisu. Tämän voiton mahdollistaa se, että konditoria pystyy niin paljon Jarmoa tehokkaamin toimimaan, että erotuksesta jää hyvinvointia jaettavaksi joka suuntaan.

Mietitäänpä sitten Kaarinaa, jolla on Jarmoa huonommin palkatussa työssä ja hänelle jää käteen verojen jälkeen 9€ tunnilta. Mutta toisaalta hän on sen verran kätevä että pyöräyttää kakun 2 tunnissa. Kaarinan maksimihinta kakulle olisi siis 2*9€+5€ = 23€. Tämä on vähemmän kuin 24.8€, joten jo ALV pitää huolta, ettei kauppa toteudu vaan Kaarinan kannattaa ottaa vapaata töistä ja leipoa kakku itse. Tässä tilanteessa maailmaan saatiin synnytettyä Kaarinan työllä kakku, mutta mitään muita hyötyjä ei yhteiskuntaan syntynyt.

Verojen vaikutus

Arvonlisävero ei ole ainoa vero, joka kutistaa kapankäynnin kannattavuusväliä. Työn verotus kutistaa väliä molemmista reunoista: Mitä vähemmän Jarmolle tai Kaarinalle jää käteen palkastaan, sitä vähemmän heidän kannattaa kakustakaan maksaa.  Toisaalta mitä vähemmän leipurille jää käteen palkastaan, sitä tomerammin hän vaatii yrittäjältä palkankorotusta, mikä taas näkyisi korkeampana kakun valmistuskuluna. Yritysveron kasvatus taas lisää painetta nostaa voittomarginaalia, jotta yrittäjällekin jäisi riittävä palkkio putiikin pyörittämisen riskien kantamisesta. Pääomaveron noston vaikutukset ovat hieman monimuotoisemmat (osin samat kuin yritysveron), mutta tulevat jarruttavana tekijänä vastaan viimeistään siinä vaiheessa kun yrittäjä haluasi palkata uuden työntekijän tai uusia kalustoa ja tarvitsee sitä varten pääomaa ulkopuoliselta sijoittajalta (kts. jälkikirjoitus tähän liittyen).

Omavaraiset ratkaisut

Kuluttajat eivät tietenkään tee jokaista ostopäätöstä taskulaskimen kanssa vaan luottavat enemmän tai vähemmän tarkkoihin mutu-arvioihin. Isossa mittakaavassa kuitenkin kaikki kaupankäyntiin kohdistuvat verot motivoivat kuluttajia pikkuhiljaa kohti omavaraisia ratkaisuja. Tästä taas häviävät kaikki:

• kuluttaja, joka käyttää paljon aikaa työhön, minkä ammattilainen tekisi nopeammin ja paremmin
• ammattilainen, joka jää ilman työtuloa. Useasti toistuessa työttömyys/konkurssi -riskit kasvavat.
• valtio, jolle ei jää verokertymää ollenkaan

Kakkuesimerkissä omatoimiseen leipomiseen kannustettiin kustannuksilla lähinnä vain pienituloisia, mutta tässä on varmasti suurta vaihtelua eri palveluiden välillä. Yksi merkki siitä, että Suomessa työtä ja kaupankäyntiä on verottettu reippaasti, on monet omatoimisuutta tukevat palvelut, jotka ovat nousseet korvaamaan perinteistä asiakaspalvelua. Ainakin bloggari Liisa Väisäsellä on Suomessa ikävä Etelä-Eurooppalaista palvelukulttuuria, mutta ilmeisesti iso osa suomalaisista ei ole valmiita maksamaan palvelusta kustannustasoa vastaavaa hintaa. Tai sitten suomalaiset vaan arvostavat monipuolista omatoimisuutta.

Yhteiskunnan optimointi

Verotus ei tietenkään yksiselitteisesti ole paha asia. Hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden ylläpidon järjestämiseen tarvitaan rahallista verotusta. Itsekin maksan mielelläni oman osuuteni pätevien poliisien, opettajien, sairaanhoitajien ja poliitikkojen palkasta. Toisaalta kilpailua vääristävien yritystukien (useita tutkimuksia viime vuosilta, esim. VATT) tai törsäilevien virastojen (esim. Vahteran selvittelyt) rahoittaminen eivät ole kuitenkaan niitä juttuja, mitkä motivoivat tekemään pitkiä työpäiviä.

Tasapainottelu hyvinvointivaltiolle tarpeellisia kuluja rajaten ja mahdollisimman vähän hyvinvointitappiota aiheuttavan verotuksen välillä on todella monimutkainen optimointitehtävä, mutta perusasioiden ymmärtäminen helpottaa sitä paljon. Onneksi meidän kaikkien ei tarvitse osata sitä tehdä vaan riittää, että äänestetään valtaan päteviä poliitikkoja ja sen jälkeen voidaan itse keskittyä pari vuotta siihen hommaan mikä parhaiten osataan ja toivon mukaan myös tykätään.

PS. Mietiskelin tekoja, joita kuka tahansa kohtuullista hyvinvointia nauttiva voisi tehdä Suomen nousun tukemisessa. Eräs mieleen tullut konkreettinen teko on lainata rahaa kasvua hakevalle PK-yritykselle. Jokin aika sitten on tullut joukkorahoituspalvelu, jonka kautta yksityishenkilöt voivat lähteä pienilläkin summilla mukaan. Enää yritysten kasvurahoitus ei ole pelkästään pankkiirien ja miljonäärien mielenoikuista kiinni. Suuria korkoja ei saa ilman riskejä, joten rahoituspuuhiin ei pidä lähteä suuremmilla summilla kun on valmis hävimään. Niin ja 30% korkotuotosta menee tietysti pääomaverotukseen.