Kysyin taannoin remonttifirmalta tarjousta kylpyhuoneremontista kerrostaloasunnossa. Yrittäjällä oli selvästi harjoiteltu myyntipuhe, jonka sisältö oli karkeasti seuraava (luvut karkeita, kun en muista enää tarkkoja lukuja): ”Koko projekti olisi 7000, mutta osuus X kohdistuu rakenteisiin, jotka ovat taloyhtiön vastuulla, joten sinulle jäisi omasta pussista maksettavaa vain 5000”. Keskustelut keskittyivät tästä eteenpäin tuohon omaan 5000 euron osuuteen ja tästä hinnasta hän vielä olisi ollut valmis vähän tinkimään. Hinta oli kuitenkin eri suuruusluokkaa, mitä olin kuvitellut, joten päätin, että pärjään hyvin vielä jonkin aikaa nykyisellä kylppärillä.

Myyntipuheen seurauksena jäin miettimään kulujen jakoa omiin ja yhteisiin.  En tivannut firman kulurakennetta, mutta olisin voinut lyödä vetoa kertoimella 1.3, että työssä mikä kuuluu taloyhtiön osuuteen, on korkeampi kate kuin asiakkaan omassa osuudessa.

Taloyhtiön kulut maksavat osakkaat itse vastikkeessa

Kuvitellaan, että kaikilla taloyhtiön osakkailla on kymmenen vuoden sisällä kylppäriremontti ja kukaan ei kilpailuta taloyhtiön osuutta vaan ohittaa sen epäkiinnostavana asiana. Lopputuloksena kaikilla on uusi kylppäri, mutta he päätyivät maksamaan isompana vastikkeena sen osan remonttikustannuksista, mitä kukaan ei vaivautunut kilpailuttamaan.

Tarkoitukseni ei ole syyttää remonttiyrittäjää mistään. Hän toki pyrkii elättämään itsensä ja työntekijänsä parhaansa mukaan niissä olosuhteissa, mitkä hänen toimialallaan vallitsevat. Vastaavaa yhteisestä kassasta menevien kulujen sivuuttamista näkee monissa muissakin asioissa.

Yrityksen verojen maksajat

Äänestäjät eivät yleensä innostu verojen korotuksista, mutta valtion budjetti pitäisi jotenkin saada aina täytettyä. Tähän hankalaan yhtälöön yksi poliitikkojen tarjoama taikatemppu on yritysten verottaminen. Tällä luodaan mielikuvaa, että näin ihmiset saisivat taianomaisesti kaikkea kivaa ilman että itse joutuvat siitä maksamaan.

Liikeyrityskin, samoin kuin taloyhtiö, on ihmisten muodostama organisaatio, jonka kulut lopulta ihmiset maksavat. Keitäs nämä maksajat sitten ovat? Tämä onkin monimutkaisempi kysymys. Yhden hengen konsultointifirmassa verot maksaa itse yrittäjä, mutta isoissa firmoissa yrityksen voitosta maksettavan veron maksajat löytyvät kolmesta oleellisesta sidosryhmästä: sijoittajat, työntekijät ja asiakkaat. Siitä, että vero maksetaan yrityksen pankkitililtä ennen siirtoa palkkoina ja osinkoina ihmisten tileille, ei synny mitään taikaa.

Yritysveron maksajien jäljittäminen on hankala tehtävä. Saksassa osa yritysverosta määritellään paikallisella tasolla ja nämä tasot ovat vaihdelleet useasti vuosien aikana. Paikallisista muutoksista on saatu oiva testilaboratorio tähän yritysverotukseen kohdistuvaan tutkimukseen.

Tutkimus päätyy arvioon, että yritysveron noususta noin 40% maksaisi työntekijät pienempinä/ei-kasvavina palkkoina ajan kuluessa. Tutkija lisäksi arvelee, että valtakunnallisen veron kasvaessa osuus olisi vielä isompi.

Yritys voi myös yrittää siirtää osan kustannuksista asiakkaille korkeampina hintoina, mutta kansainvälisen kilpailun puristuksessa hintojen korottaminen on hankalaa asiakkaiden siirtyessä ulkomaalaisille kilpailijoille. On monia tekijöitä, mitkä varmasti vaikuttavat tapauskohtaisesti todelliseen jakosuhteeseen, mutta ilman tarkempia tietoja pitäisin hyvänä ajattelun lähtökohtana, että yritysveron nostot maksavat puoliksi omistajat ja työntekijät.

Yrityksen verotuksessa kansainvälisesti toimivat suuryritykset saavat vielä epäreilua kilpailuetua siitä, että voivat konsernin sisäisillä laskutuksilla taktikoida voittojen tilitystä sellaisiin maihin, missä verotus on lempeämpää. Tätä mahdollisuutta ei ole pienemmillä paikallisilla firmoilla, jotka joutuvat tilittämään verot viimeistä penniä myöten.

Eikö olisi selkeämpää se, että ilman kiertoteitä työntekijöitä rokotetaan tuloverolla ja omistajia osinkoverotuksella? Kun aiemmin mainitut asiat summaa yhteen niin voittojen veron tilittäminen yrityksen tilitä tekee prosessista monimutkaisempaa ja monikansallisten jättiyritysten omistajia suosivaa.

Kaikesta huolimatta en nyt tältä istumalta olisi yritysveroa kokonaan poistamassakaan, koska on olemassa:

• vakuutuskuoria,
• osinkoverosta vapautettuja instituutioita (esim. ammattiliitot ja eläkevakuutusyhtiöt) ja
• suuromistajien (yli 10% omistus pörssiyhtiöstä) vapautuksia osinkoverojen maksusta

osinkojen verotusta vaikeuttamassa. Näistä pykälistä ja niiden korjaamisesta voi lukea lisää esimerkiksi tästä rahoituksen professorin Timo Rothoviuksen haastattelusta.

Menemättä nyt liikaa verotuspykälien yksityiskohtiin, oleellista on huomata, että verot kohdistuvat lopulta aina ihmisiin. Eivätkä kärsivät ihmiset ole välttämättä pidemmällä ajanjaksolla niitä, joita hurmospoliitikot toivoisivat olevan maksajia.

Valtio kuluttajana

Kaikkien elämään vaikuttava edellisiä suurempi ja monimutkaisempi organisaatio on valtio. Tietojeni ja aikani rajallisuudessa jätän lukijan itse pohdittavaksi, mitä kaikkea turhaa valtion lonkeroiden syövereihin on piilotettu veronmaksajien kustannettavaksi. Joku ihminen ne jossain kuitenkin maksaa, ellei nyt niin sitten tulevaisuudessa (velan) korkojen kanssa.

Valtiot ja yhtiöt ovat tärkeitä organisaatioita, yhteiskunnan tukipilareita, joiden olemassaolosta kannattaakin maksaa. Kaikkien yhteinen etu kuitenkin on, että muistetaan organisaatioiden taustalla olevia maksajia ennen, kun kamelien selät katkeilee (esim. palkasta käteen jäävällä rahalla vaikea tulla toimeen). Portinvartijan asemassa oleville toivotan ryhdikästä asennetta ja kannustan ottamaan mallia tästä eläköityvästä talouspäälliköstä, joka on ilmeisesti kovasti tehnyt urallaan töitä pitäessään veronmaksajien puolia kansanedustajien rahankäytössä.